Haastattelussa: Betonipossu presents Pyöveli

Haastattelussa: Betonipossu presents Pyöveli

Vuosi on vaihtunut, mutta palataanpa vielä hetkeksi menneisiin kuukausiin Betonipossun kanssa. Redrum-187 jututti artistia sateisena marraskuun alkuiltana, jonka aikana ehdittiin puida läpi muun muassa Betonipossun tulevaisuusvisiot, sukupolvierot suomiräpissä ja Memphis-käsite. Betonipossun suunnitelmat ovat kuitenkin tässä parin kuukauden aikana ehtineet muuttua radikaalisti, ja siihen liittyvät tuoreimmat infot löytyvät haastattelun lopusta.

 

Mitä kaikkea sun elämässä tapahtuu tällä hetkellä?

– Aika laaja aloituskysymys. No, mulla on ekaa kertaa elämässä sellainen tilanne, että olen tietoisesti vähentänyt oikeita töitä niin minimiin kuin mahdollista, että pystyy maksamaan vuokraa ja syömään, mutta että on kuitenkin mahdollisimman paljon aikaa tehdä musaa silloin kun on oikea aika sille. Oli pitkä aika kun tein töitä ilman, että se oli palkitsevaa, ja se vei aikaa niiltä jutuilta, mitä itse halusin tehdä. Sen takia en ole pystynyt julkaisemaan musiikkia pitkään aikaan vaikka on pitänyt. Nyt on sellainen vaihe, että olen päättänyt katsoa mitä tapahtuu tämän musajutun kanssa, antaa sille sitä aikaa mitä se vaatii, ja sitten voi miettiä uudestaan. Nyt on nähnyt mitä se vaatii ja tiedostanut sen, ettei sitä voi tehdä “jos jää aikaa” -tyylillä, koska sitten sille ei ole aikaa ja alkaa harmittaa.

 

Mä olen ollut huomaavinani, että olet ollut selkeästi enemmän näkyvissä viime kuukaudet?

– Mä olin semmoisen kynnyksen äärellä, että lopetanko kokonaan musiikin tekemisen, ja pidin keikkataukoa ja muutenkin taukoa kaikesta musiikin tekemisestä viime vuoden lopusta kesään asti. Mä ajattelin, että kattoo mitä siinä tapahtuu. Se oli hauskaa, että silloin kun ei tehnyt mitään, alkoi tapahtua eniten asioita ja huomasi, että on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet mun musiikista ja kuunnelleet sitä. Silloin tuli myös keikkamyyjä (big up Hög!), ja vaikka en ollut julkaissut musiikkia melkein vuoteen, tuli paljon keikkoja. Sitä myöten tajusin että ok, nyt kannattaa katsoa mitä sillä on tarjottavaa, koska se on niin ainutlaatuista eikä sitä saa pitää itsestäänselvyytenä.

 

Ehkä välillä on nimenomaan hyvä poistaa paine siitä, että nyt on pakko tehdä ja puskea, että voi löytää taas sen aidon halun?

– Se on hauska huomata. Edellisestä julkaisusta on yli vuosi. Silloin kun julkaisin Junttei, Stunttei & Blunttei -EP:n, musta tuntui, että mitään ei ollut tapahtunut vaikka mä olin tosi tyytyväinen siihen. Sitten mä pidin puoli vuotta taukoa ja siinä ajassa tuntui, että ihmiset olivat löytäneet sen ja olivat valmiita kuuntelemaan ja tulemaan keikoille. Ehkä se vaati just vain aikaa.

 

Onko Betonipossu lähempänä sua kuin Pyöveli?

– Se meni niin, että kun aloin tehdä musiikkia tosi nuorena, otin nimet käyttöön joskus 16-17-vuotiaana. Silloin tuntui itsestäänselvyydeltä, että on pakko olla artistinimi. Betonipossun musiikki oli sellaista, että ajattelin, että se on sama kuin minä. Sitten tein vastapainoksi Pikku Pyöveli -projektin, joka oli tavallaan hahmo, vaikka itsestään ei tietenkään voi irtaantua joksikin hahmoksi. Mutta se tuntui silloin helpommalta, että pystyi tekemään sellaisista aiheista, joista ei muuten olisi voinut tehdä. Mutta sitten olen joutunut miettimään sellaisia asioita, että jos mä teen Pyöveliä, jengi ei tykkää Betonipossu-jutuista tai päinvastoin. Jos nyt saisi päättää, en tekisi millään artistinimellä. Olen yrittänyt riisua hahmomaisuutta ja yhdistää niitä nimiä, ja siksi se on nykyään Betonipossu presents Pyöveli. Mutta sekin tulee vielä muuttumaan, Betonipossu putoaa kokonaan pois ja se on pelkkä Pyöveli ja Nasty, koska teen Nastyn kanssa kaiken kaksistaan.

 

 

Bassolta tulevan Ghettotyylit-ohjelman pohjalta mulla on sellainen kuva, että musiikkimakusi on tosi laaja. Onko se?

– Ghettotyylit-ohjelman raameissa voi soittaa vain tietynlaista musiikkia. Joskus olen soittanut siellä jonkun ihan erilaisen setin, jossa ei ole yhtään räppiä, vaikka jotain elektronista kamaa, ja sen jälkeen olen miettinyt, että ehkei se ole kanava sille musalle. Nyt olen soittanut vuoden verran pelkästään englantilaista räppiä, grimeä ja grilliä, ja viime aikoina afrobeatia tai Karibia-musiikkia. Se on ollut ihan hauskaa kun meillä on niin monta dj:tä ja nämä vanhemmat, Ameeba ja Iwere ja Moonlit, joka on perustanut sen ohjelman, niillä on niin vahvana toi ug-jenkkiräppi-osasto, johon itsellä ei ole ikinä ollut sellaista mielenkiintoa, että olisi halunnut metskata sitä samalla tavalla. Sitten olen soittanut enemmän niitä juttuja, joista olen tykännyt, ja se on myöhemmin koitunut sen ohjelman vahvuudeksi, että siellä voi tulla monta eri settiä parin tunnin aikana.

 

Kuunteletko enimmäkseen räppiä?

– Viime aikoina aika lailla, mutta enimmäkseen sitä mikä tulee Lontoosta. Tietty kun on aina kuunnellut suomiräppiä niin kyllä mä seuraan kaikkea mitä sieltä tulee, mutta ei ole useampaan vuoteen tullut oikeasti kuunneltua mitään suomiräppiä. Mä aloin fiilistellä suomiräppiä joskus 15-vuotiaana, ja tämä mun taival on aloitettu selvästi sellaiselta kuuntelija-fani-pohjalta. Olen inspiroitunut monista kotimaisista artisteista, mutta jossain vaiheessa tuli siirtymä siihen, että koin olevani enemmän musiikin tekijä kuin kuluttaja, ja tiedostin sen, etten halua etsiä inspiraatiota siitä musiikista, mitä itsekin teen. Viime aikoina on tosin tullut paljon mielenkiintoisia uusia juttuja.

 

Olen itse huomannut, että mua jopa 10 vuotta nuoremmat saattavat nykyään tehdä räppiä energisesti ja ammattimaisesti. Sä tiedät kuitenkin varmasti paljon paremmin kuin mä; mitä nuoressa räppiskenessä tapahtuu?

– Olen nyt 23 ja olen aina ajatellut olevani tosi nuori, mutta nyt on ollut siistiä huomata, että on tullut ihan uusi porukka, jotka on 16-, 17- tai 18-vuotiaita. Niillä koko käsitys suomiräpistä on tietysti ihan erilainen kuin mitä itsellä oli sen ikäisenä. Silloin se oli aika marginaalijuttu, eikä millään tavalla coolia, vaan sellainen huppariäijä ja kalja -meininki. Nykyään se on freesiä, ja on ollut siistiä huomata se muutos. Näillä uusilla artisteilla on ihan eri meininki ja sitä on ollut kiva seurata.

 

Monet nuoret ovat niin avoimia ja positiivisia; musta on hämmentävää huomata, että joku räppäri voi olla aidosti kohtelias!

– Niin, suomiräppi ei ole enää sellaista pahismusaa. Silloin kun itse kiinnostuin jostain Heikki Kuulasta, se oli sellaista yleistä pahennusta herättävää, jotain bommailua ja dokailua, ja nykyään mä en yhtään assosioi sitä kulttuuria siihen mitä nämä nuoret puskee. Se on ihan salonkikelpoista klubimusaa. Moni uusi suomiräppäri ei promoa mitään päihdekulttuuria, ja se ero on hyvä huomata siihen päihdekeskeiseen suomiräppiin, mitä ennen on ollut.

 

Sähän olit myös tosi nuori kun teit ekat jutut?

– Eka levy tuli 16-vuotiaana. Sen takia on ollut siistiä huomata, ettei tämä ole pelkkä muusikon matka jonka olen siitä lähtien tehnyt, vaan tietty olen elänyt ihan normielämää samalla. Sitä omaa suhdetta musiikkiin heijastaa koko ajan, sitä miten on kasvanut siinä kentässä, eikä se ole aina ollut niin helppoa kun on ollut niin nuori. En ole ollut niin kypsä ihmisenä, ja sitten siinä aikuisten maailmassa, mikä musiikkimaailma on, oman paikan löytäminen on ollut vaikeaa, kun ei ole ollut omaa paikkaa edes tässä maailmassa. Sitten kun etsii sitä tässä ei nyt kilpailullisessa musiikkimaailmassa, mutta kuitenkin aina pitää vähän pushaa itseänsä, tai saada jalansijaa, se on ollut kanssa vaikeaa, mutta on ollut hyvä kun on kasvanut ns. aikuiseksi ja tajunnut, ettei enää ole sitä kuumotusta siinä, että mitäköhän nämä äijät ajattelee musta. Joskus olen mennyt keikalle anteeksipyytelevänä, että antakaa mulle mahdollisuus, ja nykyään se on niin, että mä teen vaan mun juttua ja sillä selvä. Eikä ole hyväksynnän hakemista muilta.

 

Oletko aina saanut lähipiiristä tukea?

– Joo, lähipiiristä ja muilta muusikoilta. Mut on otettu tosi hyvin vastaan. Olen saanut tosi paljon apua ja kannustusta kaikilta vanhemmilta tyypeiltä, mistä pitää olla kiitollinen. Sitä olen yrittänyt itse antaa noille nuoremmille, vaikka moni niistä ei tarvitse sitä, koska ne on niin lahjakkaita ja menestyvät jo, eikä ne tarvitse kaitsemista. Mutta jos pystyn jeesaamaan ja motivoimaan jollain tavalla, olen yrittänyt tehdä niin. Koska tiedän, että se merkitsee tosi paljon, jos joku tyyppi jota sä arvostat sanoo sulle, että toi on hyvä, jatka tota. Sä tajuat itsekin silloin, että tämä on oikein, mutta niin kauan kuin kukaan ei sano sitä sulle, sä et itsekään välttämättä vielä usko siihen.

 

Jos mietin nuoria muusikoita, monet vaikuttavat itsevarmoilta ja kypsiltä, mutta samalla tavalla sussa ja Betonipossun Hyvissä Keloissakin kuuluu sellainen niin kuin sä olisit elänyt jo pitkään, ja se avoimuus kertoo tunnetason kypsyydestä. Mun on aina ollut vaikea tajuta, että sä olet niin nuori.

– Ne on ollut sellaisia juttuja, että olen oikeasti ollut sitä mieltä, mitä sanon niissä biiseissä, mutta osa on ollut sellaisia, mitä en ole vielä siinä vaiheessa pystynyt saavuttamaan. Jos ne ovat olleet jotain ns. diippejä elämänohjeita, olen ymmärtänyt sen, mistä puhun, mutta tiedostanut sen, etten itse vain pysty sellaiseen vielä. Ja koska olen itse aina tykännyt avoimesta ja rehellisestä musiikista, se tuntui tosi luonnolliselta. Nyt taas tuntuisi tosi vaikealta tehdä jotain sellaista.

 

Sama omaperäisyys pätee muuhunkin kuin sun musiikkiin, esimerkiksi sun Instagram-kuviin. Ne ovat usein suorastaan taiteellisia. Mistä se johtuu?

– Otin Instagramin tosi myöhään haltuun. Mietin ennen sitä, etten todellakaan ala promota itseäni missään, mikä on tyhmä ajatus. Koska jos sulla on mahdollisuus edesauttaa sitä, että mahdollisimman moni tyyppi pääsee kuuntelemaan sun juttua, tai on tietoisia siitä mitä sä teet, miksi sä taistelisit sellaista formaattia vastaan? Mutta kun aloin käyttää sitä niin myöhään, en ollut ehtinyt kasvaa Instagram-kulttuuriin tai siihen millaisia kuvia siellä on, ja siksi se on ollut aika omaehtoista. Olen myös harrastanut aiemmin paljon valokuvausta ja editointia, ja siksi on ollut kiva käyttää niitä taitoja IG-kuviin. Niiden ei tarvitse olla pelkkiä mainoksia.

 

 

Jos musiikkia ei olisi, mikä olisi sun intohimo?

– Mä olen miettinyt sitä sen kannalta, että jos lopettaisin kaikki musajutut, tai tapahtuisi jotain, jonka takia en pystyisi enää tekemään musaa, löytyisikö jotain muuta kanavaa. Mutta en ole keksinyt mitään. Ehkä se ei kuitenkaan ole oleellista. Niin kauan kuin se tuntuu siltä, mitä voi tehdä, sitä vain tekee. Jos se loppuu, sitten se on niin, ja sitten tulee jotain uutta tai ei tule. Mutta en halua myöskään alkaa määritellä itseäni sen kautta, että teen musiikkia tai soitan radiossa. Ei saa laittaa liikaa painoa sille. Koska sitten jos kävisikin niin, että se loppuisi, niin olisin ihan hukassa oman identiteettini ja sen kanssa, että kuka mä enää olen.

 

Junttei, Stunttei & Blunttei EP:n alussa pyöritellään Memphis-käsitettä ja päädytään siihen, että se on mielikuvitusjuttu eikä sitä todellisuudessa edes ole. Mitä Memphis on sulle?

– Mä yritän siinä ottaa etäisyyttä koko Memphis-räppijuttuun. Jos mä teen musiikkia Suomessa tai himassa, se ei liity millään tavalla Memphisiin. Vaikka joskus olen yrittänyt promota sitä sillä, että tämä on puoliksi tosissaan tai puoliksi vitsi, siitä tulee tavallaan taakka, että jengi rupeaa näkemään mut Memphis-räppärinä. Suomessa Memphis-räppijuttuhan on Eevil Stöön ja DJ Kridlokkin ja muiden näiden lanseeraama, ja ne ovat tehneet kaikki merkittävät teokset sillä hommalla. Mutta nuorempana tehdessäni jotain Pikku Pyöveli -juttuja en tajunnut sitä, ja oli helppoa heittää läppää siitä, vaikka en ollut millään tavalla osallinen siinä jutussa. Sitten vahingossa tulin osalliseksi siitä kun ihmiset alkoivat tykätä siitä musasta. Siinä piti tajuta, että olin astunut muiden varpaille. Sen takia en enää promoa mitään sellaista, vaan yritän ottaa etäisyyttä niihin juttuihin ja tehdä jotain omaa. Ehkä se eka biisi tuli just siitä, että se koko maailma, jossa Pyöveli liikkuu, on pitkälti mielikuvituksen tuotetta.

 

Millainen Pyövelin maailma on?

– Se tietty vaihtelee. Junttei, Stunttei & Blunttei EP on tietyn tyylinen, koska halusin tehdä siitä kesäisen ja keväisen levyn. Tulevalla Visio-levyllä taas on ns. oikeitakin biisejä eikä vain hengailua. Olen myös yrittänyt päästä eroon hahmomaisuudesta, siitä että olisi joku Pyöveli-maailma, koska loppujen lopuksi ei ole. Mä ammennan vain omasta elämästäni, mutta se on ehkä helpompi tuoda ulos sellaisena läppänä tai erillisenä maailmana. Ehkä se tulevaisuudessa menee enemmän siihen, ettei ole olemassa mitään selkeää jakoa.

 

Tykkään kuunnella Junttei, Stunttei & Blunttei -levyä siksi, että siitä tulee sellainen olo, ettei ole mitään hätää ja aina on olemassa leppoisa maailma, jossa voi ajella auringossa ikkuna auki ja nautiskella.

– Kyllä siinä on sellainenkin puoli, mutta näin jälkeenpäin katsottuna se maailma on aika yksipuolinen. En välttämättä haluaisi promota sitä niin paljoa, sellaista päihdekeskeistä hällä väliä ja kieli poskella -meininkiä. Jos jengi diggaa siitä, se on hyvä, mutta en halua alkaa antaa sellaista kuvaa ulkopuolelle, että olen sellainen sika löysä tyyppi, joka vaan hiisaa ja chillaa koko ajan, koska en ole pelkästään sellainen, enkä halua jäädä sen vangiksi, että tekisin vain sellaista musaa.

 

Kyseinen albumi ilmestyi Live of sin tracks -levylafkan kautta. Voiko levy-yhtiön perustaa noin vain?

– No, tietyllä tavalla joo, ei se vaadi muuta kuin että kirjoittaa nettiin, että tämän levyn julkaisee Live of sin tracks. Mä olen itse tehnyt sen, mutta ei ole olemassa mitään levy-yhtiötä oikeasti. Se on vain nimi sille jutulle. Se on mun toiminimi, jolla laskutan keikkoja, ja ajattelin, että kun olen julkaissut niin pitkään musaa omakustanteena, on helpompi keksiä sille joku nimi sen sijaan että sanoisin, että tämä on mun omakustanne. Vaikka se edelleen on mun omakustanne, se on kiva ajatus, että on joku oma pienlevy-yhtiö. Jatkossa julkaisen omia juttuja ja mahdollisesti frendien juttuja sitä kautta. Se on vain sellainen katto sille mitä teen mutta ei sen ihmeellisempää.

 

Basson foorumilta Pikku-Pyöveli: Solo -topikista löytyy Pyörä-Michaelin kommentti 19.12.2012: “Suomi-Memphis on kuollu, Stöösni on mainstream, Pyöveli pelastaa päännyökytyskulttuurin”. Muistatko tällaista?

– Niin, se oli se mitä siinä vahingossa tapahtui, että vitsistä tulikin sellainen, että ihmiset oikeasti tykkäsivät siitä, ja sitten tuli hirveät paineet. Ei sen suhteen, että miten tästä jatkan, vaan tiedostin sen, etten halunnut jatkaa sitä niin läpälle perustuvaa juttua. Sen takia nämä uudet Pyöveli-jutut eivät ole enää olleet sitä samaa kuin Pikku-Pyöveli. Mutta siihen on liittynyt siihen aikaan kanssa sellainen nuoriso vastaan vanhemmat -asetelma, mä tulin ihan vain perseilemään ja joidenkin mielestä se oli hauskaa. Siten se Pikku-Pyövelistä tykkääminen oli tavallaan provosointia ja vittuilua. Ja ehkä jotkut oikeasti tykkäsivät siitä.

 

Jossain vaiheessa suomalaisen Memphis-räpin kuunteleminen oli aika suosittua, mutta sitten siitä tulikin just vähän mainstreamia. Onko sulla teoriaa sille, miksi ihmiset haluavat kuulua johonkin alakulttuuriin, ja sitten kun ug:sta tuleekin suuren kansan juttu, sitä ei haluta enää kuunnella?

– Itsekin pitkään ajattelin olevani joku ug-tyyppi, ja yritin suojella alakulttuurimeininkiä siten, että tämä on jotenkin tosi erityistä ja tähän ei saa koskea ja jos tämä on levykaupoissa niin se hajoaa käsiin eikä se ole enää niin siistiä. Siitä en tiedä mistä se johtuu, mutta enää mä en ajattele niin. Mä olen sitä mieltä, että kaikki on musiikkia, enkä jaksa olla mikään ug-tyyppi. Ei siitä ole mitään hyötyä välttämättä. Tietty joskus oli siistiä yrittää saada sellainen status ja tehdä duunia sen eteen, mutta sitten jos sen saavuttaa, sen ylläpitämisessä ei ole mitään järkeä.

 

Sehän on siinä vaiheessa jo paradoksi, koska sun pitäisi vältellä sitä huomiota, mitä olet alunperin tarvinnut saavuttaaksesi sen aseman.

– Se on just ollut se Instagram-kuvio, että jos jengi ajattelee, että tämä on se ug-äijä ja tämä pitää homman aitona, joutuu alkaa tehdä kompromisseja itsensä kanssa sen takia, että alkaa kelata, että mitäköhän nämä tyypit ajattelee jos mä teen näin tai jos mä teen Instagramin tai laitan mun musaa Spotifyhin tai teen keikkoja enemmän tai tämän tyylistä musaa niin enkö mä silloin ole enää siisti ja aito ug-tyyppi. Sitten se romuttuu kaikki. Mutta jos päättää, että ei ole olemassa mitään sellaista, tai ei suostu ajattelemaan itse niin, sitten sillä ei ole enää väliä.

 

Tähän musiikkiin ja varmasti monen kuuntelijan elämään liittyy olennaisesti pilven polttaminen. Mikä on sun asenne kannabikseen?

– Musakontekstissa hiisausjutut ovat sellaisia, että yritän tehdä niistä hauskoja, ikään kuin vitsejä. Se on musta oma taitolajinsa musassa, että miten pystyy puhumaan jostain niin alkeellisesta hommasta kuten päihteidenkäytöstä siten, että se on hauskaa ja mielenkiintoista, vaikka siinä puhutaan ihan jonninjoutavista jutuista. On ollut haaste keksiä hauskoja vitsejä hiisaamisesta esimerkiksi omille frendeille, että ne repeilisivät sille jutulle ja kuitenkin tajuaisivat sen. Mutta lopulta mikään ei ole mitään läppää tai viihdettä, koska siinä promotaan sellaista avointa päihdehommaa.

Mä olen sitä mieltä, että siihen pitää mennä, mutta mä en myöskään ole sellainen soihdunkantaja tai kannabiksen puolesta taistelija, koska se ei ole niin yksinkertaista. Se hyvä puoli niissä hiisausläpissä ja siinä kulttuurissa mitä olen tuonut noissa musajutuissa esille on se, ettei sen tarvitse olla mikään tabu. Se voi olla ihan hauskaa. Tietysti se ei ole kaikille hauskaa ja siihen liittyy paljon ongelmia. Ihmisten pitää tajuta, että se ei ole mikään leikin asia. Mutta joka tapauksessa siitä pitää pystyä puhumaan avoimesti ja siitä pitää tehdä musiikkia ja tulla ulos niiden ajatusten kanssa. Ei pidä pelätä mitä musta ajatellaan. Mä en ole ikinä pelännyt, että miten ihmiset suhtautuu muhun musiikin takia, tai millaisia mielikuvia niillä syntyy musta, koska mä tiedän, että mä olen ihan normityyppi ja teen normaaleja asioita ja käyn duunissa sen sijaan, että olisin joku syrjäytynyt äijä, joka vaan hiisaa kaikki päivät. Mutta joo, mä olen miettinyt tätä paljon, ja välillä ne läpät ovat vähän ahdistaneet, koska asiaan liittyy myös niin paljon oikeita ongelmia. Jos pajauttamisesta tulee liian iso juttu, se kertoo oikeista ongelmista.

 

 

Onko sulla itselläsi mitään selkeää keikkahittiä?

– Meidän keikkasetti on about tällä hetkellä sellainen, että ainoat julkaistut biisit, joita me vedetään, on niitä Junttei, Stunttei & Blunttei EP:n biisejä, ja loput viisi on julkaisemattomia. Sen EP:n eka biisi on ainoa, mitä ei olla koskaan vedetty, eikä varmaan tulla vetämäänkään. Mutta Dodo on sikahauska vetää livenä, ja 1 2 3 Ötzi, ne on aika helppoja ilmaisumuodoltaan ja niissä on helppoja tarttumapintoja. Mutta sitten taas Kuumii kesäpäivii on vaikeampi räppää livenä, sitä ei voi vain chillata läpi. On ollut siistiä huomata, että jengi tietää keikoilla niitä biisejä ja sanoja.

 

Minkä tyyppinen yleisö on kivoin?

– Vaikea sanoa. Kaikki on tietysti hyviä, pitää olla kiitollinen jos joku tulee tsiigaamaan keikkaa. Mutta sen olen ymmärtänyt kun monet frendit ovat alkaneet tehdä musaa ja päässeet keikkailemaan, että jos on itse ollut siellä yleisössä, niin tietää miten iso vaikutus sillä on, mitä yleisössä tapahtuu, että miltä siellä lavalla tuntuu olla. Sellaista arvostan, että yrittää olla läsnä, kuunnella ja osallistua biiseihin jos osaa ja haluaa, ja taputtaa tai näin, niin että arvostaa sitä esiintyjää, se on tietty paras. Mutta tietysti kaikilla keikoilla tulee olemaan sellaista jengiä joka ei ole kuullut sun musaa eikä välttämättä tykkää siitä, ja se on ihan ok. Hullua miettiä, että kaikki siellä keikalla ovat ihan normityyppejä, mutta asetelma on se, että yksi tyyppi seisoo siellä lavalla, ja sen pitää viihdyttää niitä, jotka ovat yleisössä, ja ne saavat päättää, onko se hauskaa vai ei. Ja se tyyppi, joka seisoo siellä lavalla vaan toivoo, että ne tulisivat mukaan ja tekisivät sen niin, että se olisi kaikille kivaa sen sijaan, että paine olisi vain sillä esiintyjällä. Se on sellainen asia, mitä moni ei välttämättä tajua, että yleisöllä on tosi paljon valtaa esityksen suhteen.

 

Onko mitään suomiräppilevyä, jota odotat tällä hetkellä?

– Vähän aikaa sitten tuli Iben levy, se on 18-vuotias lahjakas ja monipuolinen tyyppi, hyvä kirjoittamaan ja räppäämään ja se myös laulaa. Sen levy oli sellainen mistä ekaa kertaa moneen vuoteen olin fiiliksissä ja jaksoin kuunnella monta kertaa alusta loppuun. Mutta nykyään albumikokonaisuuden julkaiseminen ei ole enää niin oleellista. Ei ole sellaista kulttuuria, että venattaisi jotain levyjä sinänsä, vaan odotetaan että tulee uusi sinkku tai ehkä joku EP. Tai ylipäätään uutta musaa joltain tyypiltä. Sitä mulla on paljon, että haluan kuulla uusia biisejä nuorilta jäbiltä. Cledos on sellainen, mitä diggaan, ja Deezy Davis ja koko Töis-crew, ja sitten toi Clean Zizou, se on mun lemppari. Jos siltä tulee uusia biisejä mä olen ihan fiiliksissä. Noiden ulkopuolelta ei tule paljoa filiksiä jos näkee, että joku artisti on julkaissut jonkun uuden biisin. Kyllä mä käyn katsomassa sen, mutta ei ole enää hullun fiiliksissä että jee ensi viikolla tulee joku uusi sinkku tai levy.

 

Mitä uutta sulta itseltäsi on tulossa?

– Multa on tulossa surullisenkuuluisa Visio LP, ja Valkohai EP. Se juttu Visio-levyn kanssa on se, että mä aloin tehdä sitä 2014, ja silloin oli sellainen fiilis, että nyt mä teen hyvän levyn ja ansaitsen paikkani, osoitan jengille että mä olen hyvä. Se oli valmis jo 2015 keväällä, kaikki biitit ja tekstit, se oli vain nauhoittamista ja julkaisemista vaille valmis. Mutta kuten sanoin tuossa aikaisemmin, olen käynyt läpi sellaisia asioita elämässä, jotka eivät liity musiikkiin, ja jotka ovat estäneet musiikin tekemisen, koska en silloin ole pystynyt tekemään mitään muutakaan. On vain ollut muita juttuja, jotka ovat vieneet kaiken energian ja ajan, ja sen levyn tekeminen on ollut käytännössä mahdotonta. Nyt me ollaan tekemässä sitä ja se tulee samoilla teksteillä, mutta me tehdään kaikki biitit uudestaan, niin että se on puoliksi throwback. Mä olen kuitenkin ihan tyytyväinen suurimpaan osaan niistä teksteistä, joten ne voi julkaista. Se ei kuitenkaan enää ole mun ykkösprojekti, mitä mä lähtisin promoamaan niin, että tässä on mun uusi levy. Nyt mä teen sen itseni takia. Koska musta se on ihan hyvä levy ja ihmiset ovat odottaneet sitä, niin olisi epäkohteliasta olla julkaisematta sitä. Ja oikeastaan Junttei, Stunttei & Blunttei EP:n tekstit ja biitit on tehty kaikki sen Visio-levyn jälkeen.

 

Entä Valkohai EP?

– Se me ollaan aloitettu Visio-levyn jälkeen, siinä on vain sellaisia biisejä jotka me alunperin tehtiin jotain keikkaa varten. Sitten niistä tulikin niin hyviä, että mä ajattelin, että voidaan tehdä suoraan EP, joka on kokeellisempaa saundia. Mutta nyt siitä kokeellisemmasta saundista onkin tullut se saundi mitä me tehdään. Siinä ei ole yhtään sampleja, vaan Nasty soittaa synalla kaiken itse. Sen takia me tehdään ne Visio-levynkin biitit uudestaan, ettei ole enää ollenkaan sampleja. Tai joissain on, mutta suurimpaan osaan ei tule.

 

Hyviä Keloja on ollut mulle jo monen vuoden ajan lohtulevy, ja huomaan, että nyt kun on pimeää, palaan sen pariin. Mistä sä haet sun lohdun?

– Vaikea kysymys. On ollut niin pitkään sellaista lohdutonta tämä homma. Mutta ehkä nykyään lohtu tulee siitä, että uskaltaa luottaa itseensä ja uskoo, että tekee oikeita asioita. Mutta en osaa sanoa. Kaikesta tietty mitä tekee, musasta ja ystävistä saa lohtua, mutta ei ole mitään tiettyä asiaa, johon voisi kiinnittyä. Mutta kiva kuulla jos se on tarjonnut jotain työkaluja. Se on hyvä. Itselleni se ei ole sellainen levy. Olen vain iloinen, että sain sen tehtyä silloin, ja ylpeä siitä, että olen pystynyt olemaan niin kypsä sen ikäisenä. Mutta en mä ole palannut siihen sen jälkeen.

Olisi aika next level pystyä tekemään itselleen tulevaisuuteen terapialevy. Kun olen nyt kuunnellut tekstejä, jotka olen kirjoittanut joskus aikoja sitten, olen huomannut, että niissä on ollut enemmän järkeä kuin silloin kun olen tehnyt ne. Siinä välissä on ollut juttuja, jotka ovat auttaneet ymmärtämään sitä, mitä olen joskus ennen tarkoittanut, kun olen kirjoittanut tekstin joistain vaikeista ajoista. Vaikka silloin ei olisi ollut mitään kriisiä, niin siinä on ollut joku pääpointti, että ok, kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaksi.

 

Joulukuussa Betonipossu informoi sosiaalisissa medioissa seuraavaa:

Piti kertoo ne tärkeet uutiset. Pyöveli & Nasty jää ens kuun keikan jälkeen keikkatauolle. Tarkotus olis keskittyy ikuisuusprojeki Visio LP:n ja Valkohai EP:n loppuun viemiseen. Tehään sit levyjulkkari- ja jäähyväiskiertue kun ollaan saatu projektit pihalle. Jäähyväiskiertue siksi, että tähän asti esitetty Pyöveli ei saa enää jatkoa. Uutta Pyöveli matskuu ei oo tulossa Visio LP ja Valko EP:n jälkeen, mutta jotain muuta varmaan syntyy.

Visio LP oli nauhottamista vaille valmiina jo keväällä 2015. Mul oli sillon kova nälkä kirjottaa ja tehä musaa. Halusin viedä hommaa eteenpäin. Mitään ei sinänsä tapahtunut, mutta en saanu puristettuu itestäni enää mitään irti. Ei ollu enää visioo. 2015-2017 oon saanu kourallisen uusii biisei aikaseks: kaks niistä pääty Junttei, Stunttei & Blunttei ep:lle ja loput muodostaa Valkohai EP:n. Isoin syy miks Pyöveli ei jatku on mun suhtautuminen omiin teksteihin: ne tuntuu niin kaukasilta. En kirjottais sellasii juttui enää ja siks tuntuu vaikeelta esittää niitä. Oon kasvanu niiden yli.
Oli miten oli levyt on tulossa ja se on tärkeintä! Sit juhlitaan isosti julkkareis ja jatketaan minikiertueella et kaikki halukkaat pääsis kokee autenttisen kaseteilt soitetun Pyöveli & Nasty shown. Ens kuus viel yks gigi, siit infot myöhemmin.
Paljon ❤ kaikille.

 


 

Betonipossua eli Pyöveliä & Nastya voi seurata täällä:

https://www.facebook.com/Betonipossu/

https://www.instagram.com/liveofsintracks/

 

Onko sinulla mielessä mielenkiintoinen uutisaihe tai painavaa asiaa ajankohtaisesta aiheesta / ilmiöstä? Vinkkaa siitä Redrumin toimitukseen sähköpostitse: redrum(a)redrum-187.com.

Jätä kommentti